You're looking at a woman who was publicly silent for a decade. Obviously, that's changed, but only recently.
Katsotte parhaillaan naista, joka on ollut kymmenen vuotta poissa julkisuudesta. Kuten huomaatte, tilanne on muuttunut, mutta vasta hiljattain.
It was several months ago that I gave my very first major public talk, at the Forbes "30 Under 30 Summit" -- 1,500 brilliant people, all under the age of 30. That meant that in 1998, the oldest among the group were only 14, and the youngest, just four. I joked with them that some might only have heard of me from rap songs. Yes, I'm in rap songs.
Muutama kuukausi sitten pidin ensimmäisen suuremman julkisen puheeni Forbesin 30 Under 30 -kokouksessa. 1500 loistavaa ihmistä, kaikki alle 30-vuotiaita. Tämä tarkoittaa sitä, että vuonna 1998 joukon vanhimmat olivat vain 14-vuotiaita ja nuorimmat vain neljä. Vitsailin heille, että osa saattanut kuulla minusta rap-laulujen sanoissa.
(Laughter)
Kyllä, minut on mainittu rap-kappaleissa.
Almost 40 rap songs.
Melkein 40:ssä rap-kappaleessa. (Naurua)
(Laughter)
But the night of my speech, a surprising thing happened. At the age of 41, I was hit on by a 27-year-old guy.
Mutta puheen jälkeen illalla tapahtui jotain yllättävää. 27-vuotias mies yritti iskeä minua, 41-vuotiasta.
(Laughter)
I know, right? He was charming, and I was flattered, and I declined. You know what his unsuccessful pickup line was? He could make me feel 22 again.
Niinpä. Hän oli viehättävä ja olin imarreltu ja kieltäydyin. Tiedättekö mikä hänen epäonnistunut iskulauseensa oli? Hän voisi saada minut tuntemaan jälleen 22-vuotiaalta.
(Laughter)
(Naurua)(Aplodit)
(Applause)
I realized, later that night, I'm probably the only person over 40 who does not want to be 22 again.
Tajusin myöhemmin sinä iltana, että olen ehkä ainoa yli 40-vuotias, joka ei halua olla 22-vuotias jälleen.
(Laughter)
(Naurua)
(Applause)
(Aplodit)
At the age of 22, I fell in love with my boss. And at the age of 24, I learned the devastating consequences.
22-vuotiaana rakastuin esimieheeni, ja 24-vuotiaana opin, mitkä sen tuhoisat seuraukset olivat.
Can I see a show of hands of anyone here who didn't make a mistake or do something they regretted at 22? Yep. That's what I thought. So like me, at 22, a few of you may have also taken wrong turns and fallen in love with the wrong person, maybe even your boss. Unlike me, though, your boss probably wasn't the president of the United States of America.
Voisiko ne ihmiset täällä nostaa kätensä ylös, jotka eivät ole tehneet virhettä tai jotain, mitä katuvat 22-vuotiaana? Niinpä. Näin ajattelinkin. Joten, kuten minä, osa teistä on saattanut tehdä vääriä valintoja ja rakastuneet väärään ihmiseen, ehkä jopa esimieheenne. Tosin toisin kuin minulla, teidän esimiehenne tuskin oli Yhdysvaltain presidentti.
(Laughter)
Of course, life is full of surprises.
Tietenkin elämä on täynnä yllätyksiä.
Not a day goes by that I'm not reminded of my mistake, and I regret that mistake deeply.
Päivääkään ei kulu, ettei minua muistutettaisi virheestäni, ja kadun sitä virhettä syvästi.
In 1998, after having been swept up into an improbable romance, I was then swept up into the eye of a political, legal and media maelstrom like we had never seen before. Remember, just a few years earlier, news was consumed from just three places: reading a newspaper or magazine, listening to the radio or watching television. That was it. But that wasn't my fate. Instead, this scandal was brought to you by the digital revolution. That meant we could access all the information we wanted, when we wanted it, anytime, anywhere. And when the story broke in January 1998, it broke online. It was the first time the traditional news was usurped by the internet for a major news story -- a click that reverberated around the world.
Vuonna 1998 epätodennäköisen romanssin vietyä minut mukaansa minut imaistiin poliittisen, oikeudellisen ja mediamyrskyn keskelle, jollaista ei oltu koskaan nähty aiemmin. Muistattehan, että vain muutama vuosi aiemmin uutisia kulutettiin kolmesta lähteestä: lukemalla sanoma- tai aikakauslehtiä, kuuntelemalla radiota, tai katsomalla televisiota. Siinä kaikki. Mutta se ei ollut minun kohtaloni. Sen sijaan, tämän skandaalin teille toi digitaalinen vallankumous. Tämä tarkoitti sitä, että pääsimme käsiksi kaikkeen haluamaamme tietoon silloin, kun halusimme, milloin vain, missä vain, ja kun juttu tuli julki tammikuussa 1998, se tuli julki verkossa. Ensimmäistä kertaa perinteisten uutisten sijaan suuren uutisjutun kaappasi internet, klikkaus, joka kaikui ympäri maailmaa.
What that meant for me personally was that overnight, I went from being a completely private figure to a publicly humiliated one, worldwide. I was patient zero of losing a personal reputation on a global scale almost instantaneously.
Tämä tarkoitti minulle henkilökohtaisesti, että yhdessä yössä minä muutuin täysin yksityisestä ihmisestä maailmanlaajuisesti julkisesti nolattuun. Olin koekaniinina henkilökohtaisen maineen menettämisessä maailmanlaajuisesti lähes välittömästi.
This rush to judgment, enabled by technology, led to mobs of virtual stone-throwers. Granted, it was before social media, but people could still comment online, e-mail stories, and, of course, e-mail cruel jokes. News sources plastered photos of me all over to sell newspapers, banner ads online, and to keep people tuned to the TV. Do you recall a particular image of me, say, wearing a beret?
Tämä tuomitsemisen kiire, tekniikan helpottamana, johti virtuaalisten kivenheittäjäjoukkojen syntyyn. Olkoonkin, että tämä tapahtui ennen sosiaalista mediaa, ihmiset pystyivät silti kommentoimaan verkossa, lähettämään tarinoita ja tietysti julmia vitsejä sähköpostitse. Uutislähteet levittivät kuvia minusta kaikkialle myydäkseen sanomalehtiä, verkkomainoksia ja pitääkseen ihmiset television äärellä. Muistatteko tietyn mielikuvan minusta, jossa minulla oli baskeri päässä?
Now, I admit I made mistakes -- especially wearing that beret.
Myönnän, että tein virheitä, erityisesti, että pidin päässäni baskeria.
(Laughter)
But the attention and judgment that I received -- not the story, but that I personally received -- was unprecedented. I was branded as a tramp, tart, slut, whore, bimbo, and, of course, "that woman." I was seen by many, but actually known by few. And I get it: it was easy to forget that that woman was dimensional, had a soul and was once unbroken.
Mutta se huomio ja tuomitseminen, jota sain osakseni, ei tarina itsessään, vaan mitä sain henkilökohtaisesti, oli ennenkuulumatonta. Minut lokeroitiin huoraksi, lutkaksi, bimboksi ja tietenkin, siksi toiseksi naiseksi. Monet näkivät minut, mutta vain harva tunsi minut. Ja ymmärrän kyllä: oli helppo unohtaa, että tämä nainen oli moniulotteinen, hänellä oli sielu ja hän oli joskus ehjä.
When this happened to me 17 years ago, there was no name for it. Now we call it "cyberbullying" and "online harassment." Today, I want to share some of my experience with you, talk about how that experience has helped shape my cultural observations, and how I hope my past experience can lead to a change that results in less suffering for others.
Tämän tapahtuessa minulle 17 vuotta sitten ilmiölle ei ollut vielä nimeä. Nyt kutsumme sitä nettikiusaamiseksi ja verkkohäirinnäksi. Haluan tänään jakaa teidän kanssanne osan kokemuksistani, puhua siitä, miten tämä kokemus on muokannut havaintojani kulttuurista, ja että toivon, että mennyt kokemukseni voi johtaa muutokseen, joka vähentää kärsimystä muiden osalta.
In 1998, I lost my reputation and my dignity. I lost almost everything. And I almost lost my life.
Vuonna 1998 menetin maineeni ja arvokkuuteni. Menetin lähes kaiken, ja menetin melkein elämäni.
Let me paint a picture for you. It is September of 1998. I'm sitting in a windowless office room inside the Office of the Independent Counsel, underneath humming fluorescent lights. I'm listening to the sound of my voice, my voice on surreptitiously taped phone calls that a supposed friend had made the year before. I'm here because I've been legally required to personally authenticate all 20 hours of taped conversation. For the past eight months, the mysterious content of these tapes has hung like the sword of Damocles over my head. I mean, who can remember what they said a year ago? Scared and mortified, I listen, listen as I prattle on about the flotsam and jetsam of the day; listen as I confess my love for the president, and, of course, my heartbreak; listen to my sometimes catty, sometimes churlish, sometimes silly self being cruel, unforgiving, uncouth; listen, deeply, deeply ashamed, to the worst version of myself, a self I don't even recognize.
Antakaa minun kuvailla teille tilannetta. Ollaan syyskuussa vuonna 1998. Istun ikkunattomassa huoneessa julkisen vallan syyttäjän toimistossa hurisevien loisteputkien alla. Kuuntelen omaa ääntäni, joka oli vaivihkaa äänitetty puheluista, jotka ystäväksi luulemani oli tehnyt vuotta aiemmin. Olen täällä, koska olen lain mukaan velvoitettu henkilökohtaisesti vahvistamaan kaikki 20 tuntia nauhoituksista. Viimeisen kahdeksan kuukauden ajan näiden nauhoitusten mysteerinen sisältö heilui ylläni kuin giljotiinin terä. Kuka voi muistaa, mitä on sanonut vuosi sitten? Pelokkaana ja häpeissäni kuuntelen, miten jaarittelen päivän tuuliajoista, miten tunnustan rakkauteni presidenttiä kohtaan, ja, tietenkin, miten sydämeni särkyy. Kuuntelen välillä kissamaista, toisinaan moukkamaista ja hölmöä itseäni, joka on julma, anteeksiantamaton, huonotapainen; kuuntelen hyvin, hyvin häpeissäni pahinta versiota itsestäni, jota en edes itse tunnista.
A few days later, the Starr Report is released to Congress, and all of those tapes and transcripts, those stolen words, form a part of it. That people can read the transcripts is horrific enough. But a few weeks later, the audiotapes are aired on TV, and significant portions made available online. The public humiliation was excruciating. Life was almost unbearable.
Muutamaa päivää myöhemmin Starr- raportti julkaistiin kongressissa, ja kaikki äänitykset ja litteroinnit varastetuista sanoistani olivat osa sitä. Se, että ihmiset pystyivät lukemaan litterointeja, oli tarpeeksi kamalaa, mutta muutama viikko myöhemmin ääninauhat julkaistiin televisiossa, ja merkittävät määrät olivat saatavilla netissä. Julkinen nolaus oli tuskallista. Elämä oli lähes sietämätöntä.
This was not something that happened with regularity back then in 1998, and by "this," I mean the stealing of people's private words, actions, conversations or photos, and then making them public -- public without consent, public without context and public without compassion.
Tällaista ei tapahtunut usein siihen aikaan, vuonna 1998, ja tarkoitan siis ihmisten yksityisten sanojen ja tekojen, keskusteluiden tai kuvien varastamista, ja niiden tekemistä julkiseksi ilman asianomaisten lupaa, ilman asiayhteyttä, ja ilman myötätuntoa.
Fast-forward 12 years, to 2010, and now social media has been born. The landscape has sadly become much more populated with instances like mine, whether or not someone actually made a mistake, and now, it's for both public and private people. The consequences for some have become dire, very dire.
Kelatkaa eteenpäin 12 vuotta vuoteen 2010, nyt sosiaalinen media on jo syntynyt. Ympäristö on, surullisesti kyllä, täyttynyt kaltaisistani tapauksista Teki ihminen oikeasti virheen tai ei, kohdistuen niin julkisuuden hahmoihin kuin yksityishenkilöihin, sen seuraukset ovat olleet joillekin vakavia, erittäin vakavia.
I was on the phone with my mom in September of 2010, and we were talking about the news of a young college freshman from Rutgers University, named Tyler Clementi. Sweet, sensitive, creative Tyler was secretly webcammed by his roommate while being intimate with another man. When the online world learned of this incident, the ridicule and cyberbullying ignited. A few days later, Tyler jumped from the George Washington Bridge to his death. He was 18.
Puhuin puhelimessa äitini kanssa vuoden 2010 syyskuussa. Puhuimme uutisesta, joka kertoi nuoresta vasta-aloitteesta Rutgersin yliopiston oppilaasta nimeltään Tyler Clementi. Herttainen, herkkä, luova Tyler, jota huonekaveri videokuvasi salaa, hänen ollessa intiimisti toisen miehen kanssa. Nettimaailman kuullessa tapauksesta vitsailu ja nettikiusaaminen leimahti. Muutama päivä myöhemmin Tyler hyppäsi George Washingtonin sillalta kohti kuolemaansa. Hän oli 18-vuotias.
My mom was beside herself about what happened to Tyler and his family, and she was gutted with pain in a way that I just couldn't quite understand. And then eventually, I realized she was reliving 1998, reliving a time when she sat by my bed every night, reliving -- (Chokes up)
Äitini oli suunniltaan siitä, mitä Tylerille ja hänen perheelleen tapahtui, ja oli täynnä tuskaa, jota en kyennyt ymmärtämään. Ennen pitkää tajusin, että hän eli uudelleen vuotta 1998, aikaa, jolloin hän istui sänkyni vieressä joka ilta; aikaa, jolloin hän pakotti minut pitämään suihkun oven auki;
sorry -- reliving a time when she made me shower with the bathroom door open, and reliving a time when both of my parents feared that I would be humiliated to death, literally.
aikaa, jolloin molemmat vanhemmistani pelkäsivät, että kuolisin häpeästä, kirjaimellisesti.
Today, too many parents haven't had the chance to step in and rescue their loved ones. Too many have learned of their child's suffering and humiliation after it was too late. Tyler's tragic, senseless death was a turning point for me. It served to recontextualize my experiences, and I then began to look at the world of humiliation and bullying around me and see something different.
Nykyään aivan liian monella vanhemmalla ei ole ollut mahdollisuutta puuttua ja pelastaa rakkaimpiaan. Liian moni on saanut kuulla lapsensa kärsimyksestä ja häpeästä vasta, kun on ollut liian myöhäistä. Tylerin traaginen, järjetön kuolema oli käännekohta minulle. Se asetti kokemukseni uudelleen viitekehykseen, ja aloin katsomaan minua ympäröivää nöyryyttämisen ja kiusaamisen maailmaa ja näkemään jotain erilaista.
In 1998, we had no way of knowing where this brave new technology called the internet would take us. Since then, it has connected people in unimaginable ways -- joining lost siblings, saving lives, launching revolutions ... But the darkness, cyberbullying, and slut-shaming that I experienced had mushroomed. Every day online, people -- especially young people, who are not developmentally equipped to handle this -- are so abused and humiliated that they can't imagine living to the next day. And some, tragically, don't. And there's nothing virtual about that.
Vuonna 1998 emme voineet arvatakaan, minne tämä uusi rohkea teknologia, nimeltään internet, veisi meidät. Siitä lähtien se on yhdistänyt ihmisiä kuvittelemattomin tavoin, yhdistäen kadonneita sisaruksia, pelastaen henkiä, käynnistäen vallankumouksia, mutta se pimeys, nettikiusaaminen ja huorittelu, jonka koin, oli levinnyt laajalle. Joka päivä verkossa ihmiset, erityisesti nuoret, jotka eivät vielä kykene käsittelemään asiaa, tulevat niin pahoinpidellyiksi ja nöyryytetyksi, etteivät voi kuvitella elävänsä seuraavaan päivään, ja traagisesti toiset eivät eläkään, eikä siinä ole mitään virtuaalista.
Childline, a UK nonprofit that's focused on helping young people on various issues, released a staggering statistic late last year: from 2012 to 2013, there was an 87 percent increase in calls and e-mails related to cyberbullying. A meta-analysis done out of the Netherlands showed that for the first time, cyberbullying was leading to suicidal ideations more significantly than offline bullying. And you know, what shocked me -- although it shouldn't have -- was other research last year that determined humiliation was a more intensely felt emotion than either happiness or even anger.
Childline, brittiläinen voittoa tavoittelematon järjestö, joka keskittyy nuorten auttamiseen monissa eri asioissa julkaisi järkyttävän tilaston viime vuoden lopulla: Vuoden 2012 ja 2013 välillä nettikiusaamista koskevien sähköpostien ja puhelujen määrä nousi 87 prosentia Alankomaasta tehty meta-analyysi osoittaa, että ensimmäistä kertaa nettikiusaaminen johti useammin itsetuhoisiin ajatuksiin kuin netin ulkopuolinen kiusaaminen. Ja mikä minua järkytti, vaikkei pitäisi, oli viime vuonna tehty toinen tutkimus, joka määritti, että häpeä on intensiivisempi tunnetila kuin onnellisuus tai jopa viha
Cruelty to others is nothing new. But online, technologically enhanced shaming is amplified, uncontained and permanently accessible. The echo of embarrassment used to extend only as far as your family, village, school or community. But now, it's the online community too. Millions of people, often anonymously, can stab you with their words, and that's a lot of pain. And there are no perimeters around how many people can publicly observe you and put you in a public stockade. There is a very personal price to public humiliation, and the growth of the internet has jacked up that price.
Julmuus toisia kohtaan ei ole uutta, mutta verkossa tapahtuva teknologialla vahvistettu nolaaminen on voimistunutta, pidättelemätöntä ja pysyvästi saatavilla. Häpeämisen kaiku, joka kantautui aiemmin ainoastaan perheelle, kylälle, koululle tai yhteisölle, kantautuu nyt myös virtuaaliyhteisölle. Miljoona ihmiset, usein nimettöminä, voivat viiltää sinua sanoillaan, ja se aiheuttaa paljon kipua, eikä ole olemassa mittareita siitä, kuinka moni ihminen voi tarkkailla sinua ja asettaa sinua naurunalaiseksi. Julkisella nolaamisella on erittäin henkilökohtainen hinta, ja internetin kasvu on nostanut tätä hintaa.
For nearly two decades now, we have slowly been sowing the seeds of shame and public humiliation in our cultural soil, both on- and offline. Gossip websites, paparazzi, reality programming, politics, news outlets and sometimes hackers all traffic in shame. It's led to desensitization and a permissive environment online, which lends itself to trolling, invasion of privacy and cyberbullying. This shift has created what Professor Nicolaus Mills calls "a culture of humiliation." Consider a few prominent examples just from the past six months alone. Snapchat, the service which is used mainly by younger generations and claims that its messages only have the life span of a few seconds. You can imagine the range of content that that gets. A third-party app which Snapchatters use to preserve the life span of the messages was hacked, and 100,000 personal conversations, photos and videos were leaked online, to now have a life span of forever. Jennifer Lawrence and several other actors had their iCloud accounts hacked, and private, intimate, nude photos were plastered across the internet without their permission. One gossip website had over five million hits for this one story. And what about the Sony Pictures cyberhacking? The documents which received the most attention were private e-mails that had maximum public embarrassment value.
Jo lähes kahdenkymmenen vuoden ajan olemme hitaasti kylväneet häpeän ja julkisen nolaamisen siemenet kulttuurimme maahan sekä verkossa että sen ulkopuolella. Juorusivustot, paparazzit, reality-ohjelmat, politiikka, uutistoimistot ja joskus hakkerit rahastavat häpeällä. Tämä on johtanut turtumiseen ja sallivampaan ympäristöön netissä, mikä näkyy trollauksena, yksityisyyden loukkaamisena ja nettikiusaamisena. Tämä muutos on luonut professori Nicolaus Millsin sanoin nöyryyttämisen kulttuurin. Miettikää pelkästään viimeisen puolen vuoden aikana tulleita esimerkkejä. Snapchat, joka on lähinnä nuoremman sukupolven käyttämä palvelu, väittää, että sen viestit säilyvät vain muutaman sekunnin ajan. Voitte kuvitella, miten laaja sen sisältö voi olla. Kolmannen osapuolen sovellus, jolla Snapchatin käyttäjät säilyttävät viestejä, hakkeroitiin ja 100 000 henkilökohtaista keskustelua, kuvaa ja videota vuosivat verkkoon, jossa ne säilyisivät ikuisesti. Jennifer Lawrencen ja monen muun näyttelijän iCloud-tilit hakkeroitiin, ja yksityisiä, intiimejä alastonkuvia levisi ympäri internetiä ilman heidän lupaansa. Yksi juorusivusto sai yli 5 miljoonaa klikkausta tästä yhdestä jutusta. Entäs sitten Sony Picturesiin kohdistunut verkkohyökkäys? Eniten huomiota saaneet asiakirjat olivat yksityisiä sähköposteja, joilla oli suurin nolausarvo.
But in this culture of humiliation, there is another kind of price tag attached to public shaming. The price does not measure the cost to the victim, which Tyler and too many others -- notably, women, minorities and members of the LGBTQ community -- have paid, but the price measures the profit of those who prey on them. This invasion of others is a raw material, efficiently and ruthlessly mined, packaged and sold at a profit. A marketplace has emerged where public humiliation is a commodity, and shame is an industry. How is the money made? Clicks. The more shame, the more clicks. The more clicks, the more advertising dollars. We're in a dangerous cycle. The more we click on this kind of gossip, the more numb we get to the human lives behind it. And the more numb we get, the more we click. All the while, someone is making money off of the back of someone else's suffering. With every click, we make a choice. The more we saturate our culture with public shaming, the more accepted it is, the more we will see behavior like cyberbullying, trolling, some forms of hacking and online harassment. Why? Because they all have humiliation at their cores. This behavior is a symptom of the culture we've created. Just think about it.
Mutta tässä nöyryyttämisen kulttuurissa julkiseen nolaamiseen liittyy toisenlainen hinta. Hinta ei mittaa uhrin kärsimystä, jonka Tyler ja aivan liian monet pääosin naiset ja vähimmistöt ja LGBT-yhteisön jäsenet ovat maksaneet, vaan hinta mittaa sitä tuottoa, jonka uhreja hyödyntävä saa. Yksityisyyteen kajoaminen on raaka-aine, jota tehokkaasti ja röyhkeästi tuotetaan ja myydään hyvällä tuotolla. Julkiselle nolaamiselle on syntynyt markkinapaikka, jossa tehtaillaan häpeää. Mihin ansainta perustuu? Klikkauksiin. Mitä enemmän häpeää, sitä enemmän klikkauksia. Mitä enemmän klikkauksia, sitä enemmän mainosrahaa. Olemme vaarallisessa kierteessä. Mitä enemmän klikkailemme tällaisia juorusivuja, sitä kaukaisemmilta ihmiselämät niiden takana meille tuntuvat, ja mitä turtuneempia olemme, sitä enemmän klikkaamme. Samaan aikaan joku tekee rahaa jonkun toisen kärsimyksestä. Teemme valinnan jokaisella klikkauksella. Mitä enemmän kyllästämme kulttuuriamme julkisella nolaamisella, sitä hyväksyttävämpää se on, ja sitä enemmän tulemme näkemään nettikiusaamista, trollausta, tiettyjä hakkerointimuotoja, ja verkkohäirintää. Miksi näin? Koska kaikki nämä perustuvat nöyryyttämiseen. Tämä käytös on luomamme kulttuurin oire. Ajatelkaa hetki asiaa.
Changing behavior begins with evolving beliefs. We've seen that to be true with racism, homophobia and plenty of other biases, today and in the past. As we've changed beliefs about same-sex marriage, more people have been offered equal freedoms. When we began valuing sustainability, more people began to recycle. So as far as our culture of humiliation goes, what we need is a cultural revolution. Public shaming as a blood sport has to stop, and it's time for an intervention on the internet and in our culture.
Käytöksen muuttaminen alkaa muuttamalla uskomuksia. Olemme nähneet tämän toteutuvan rasismin, homofobian, ja monen muun ennakkoasenteen osalta, menneisyydestä nykyisyyteen. Muutettuamme mielipidettämme saman sukupuolen välisestä avioliitosta yhä useammalle ihmiselle on tarjottu tasavertaisia oikeuksia. Kun aloimme arvostamaan kestävyyttä, yhä useampi alkoi kierrättämään. Mitä tulee nöyryyttämisen kulttuuriimme, tarvitsemme kulttuurillisen vallankumouksen. Julkinen nolaaminen viihteenä on loputtava, ja on aika puuttua Internetiin ja käyttäytymiseemme.
The shift begins with something simple, but it's not easy. We need to return to a long-held value of compassion, compassion and empathy. Online, we've got a compassion deficit, an empathy crisis.
Muutos alkaa yksinkertaisella asialla, mikä ei kuitenkaan ole helppoa. Meidän täytyy palata myötätunnon arvostamiseen. Meillä on puutetta myötätunnosta ja empatia on kriisissä Internetissä.
Researcher Brené Brown said, and I quote, "Shame can't survive empathy." Shame cannot survive empathy. I've seen some very dark days in my life. It was the compassion and empathy from my family, friends, professionals and sometimes even strangers that saved me. Even empathy from one person can make a difference. The theory of minority influence, proposed by social psychologist Serge Moscovici, says that even in small numbers, when there's consistency over time, change can happen. In the online world, we can foster minority influence by becoming upstanders. To become an upstander means instead of bystander apathy, we can post a positive comment for someone or report a bullying situation. Trust me, compassionate comments help abate the negativity. We can also counteract the culture by supporting organizations that deal with these kinds of issues, like the Tyler Clementi Foundation in the US; in the UK, there's Anti-Bullying Pro; and in Australia, there's PROJECT ROCKIT.
Tutkija Brené Brown sanoi: "Häpeä ei selviä empatiasta." Häpeä ei selviä empatiasta. Olen kokenut hyvin synkkiä päiviä elämässäni. Perheen, ystävien ja ammattilaisten, ja jopa tuntemattomien myötätunto ja empatia pelastivat minut. Jopa yhdeltä henkilöltä saatu myötätunto voi ratkaista. Teoria vähemmistön vaikutuksesta, jonka psykologi Serge Moscovici on esitellyt, toteaa, että muutos voi tapahtua, jopa pienissä määrin kun se on riittävän jatkuvaa. Verkkomaailmassa voimme edistää vähemmistövaikutusta ryhtymällä puolustajiksi. Puolustajana oleminen ei tarkoita apatiaa kanssaeläjää kohtaan, vaan voimme kirjoittaa positiivisen kommentin tai ilmoittaa kiusaamisesta. Uskokaa minua, myötätuntoiset kommentit auttavat negatiivisuuden hillitsemisessä. Voimme myös vastustaa kulttuuria tukemalla järjestöjä, jotka käsittelevät tällaisia asioita, kuten Tyler Clementi -säätiötä Yhdysvalloissa, Anti-Bullying Pro:ta Iso-Britanniassa, ja Rockit-projektia Australiassa.
We talk a lot about our right to freedom of expression. But we need to talk more about our responsibility to freedom of expression. We all want to be heard, but let's acknowledge the difference between speaking up with intention and speaking up for attention. The internet is the superhighway for the id. But online, showing empathy to others benefits us all and helps create a safer and better world. We need to communicate online with compassion, consume news with compassion and click with compassion. Just imagine walking a mile in someone else's headline.
Puhumme paljon oikeudesta sananvapauteen, mutta meidän pitäisi puhua enemmän sananvapauden vastuusta. Haluamme tulla kuulluksi, mutta tiedostakaamme ero tarkoituksenhakuisella ja huomionhakuisella puheella. Internet on alitajunnan valtatie, mutta empatian näyttäminen verkossa hyödyttää meitä kaikkia ja auttaa luomaan turvallisemman ja paremman maailman. Meidän täytyy viestiä verkossa myötätuntoisesti, kuluttaa uutisia myötätuntoisesti, ja klikkailla myötuntoisesti. Asetu jonkun toisen toisen asemaan ja otsikoihin.
I'd like to end on a personal note. In the past nine months, the question I've been asked the most is "Why?" Why now? Why was I sticking my head above the parapet? You can read between the lines in those questions, and the answer has nothing to do with politics. The top-note answer was and is "Because it's time." Time to stop tiptoeing around my past, time to stop living a life of opprobrium and time to take back my narrative.
Haluan päättää puheeni henkilökohtaisella huomiolla. Viimeisen yhdeksän kuukauden aikana, kysymys, jota minulta on kysytty eniten, on miksi. Miksi nyt? Miksi nostan kissan pöydälle? Näistä kysymyksistä voi lukea rivienvälistä, eikä vastauksella ole mitään tekemistä politiikan kanssa. Vastaus oli ja on, että nyt on sen aika. Aika lopettaa menneisyyteni ympärillä hiiviskely. Aika lopettaa paheksunnan kohteena eläminen. Aika ottaa haltuun oma kertomukseni.
It's also not just about saving myself. Anyone who is suffering from shame and public humiliation needs to know one thing: You can survive it. I know it's hard. It may not be painless, quick or easy, but you can insist on a different ending to your story. Have compassion for yourself. We all deserve compassion and to live both online and off in a more compassionate world.
Enkä ole pelastamassa vain itseäni. Kenen tahansa häpeästä ja julkisesta nolaamisesta kärsivän tulee tietää yksi asia: voit selvitä siitä. Tiedän, että se on vaikeaa. Se ei ole kivutonta, nopeaa tai helppoa, mutta voit vaatia erilaista loppua tarinallesi. Ole myötätuntoinen itseäsi kohtaan. Me kaikki ansaitsemme myötätuntoa, ja elää myötätuntoisemmassa maailmassa niin verkossa kuin sen ulkopuolella.
Thank you for listening.
Kiitos, että kuuntelitte.
(Applause and cheers)
(Aplodit)