A few years ago, my mom developed rheumatoid arthritis. Her wrists, knees and toes swelled up, causing crippling, chronic pain. She had to file for disability. She stopped attending our local mosque. Some mornings it was too painful for her to brush her teeth. I wanted to help. But I didn't know how. I'm not a doctor.
Muutama vuosi sitten äidilleni kehittyi nivelreuma. Hänen ranteensa, polvensa ja varpaansa turposivat aiheuttaen kroonista kipua. Hänestä tuli työkyvytön. Hän lopetti moskeijassa käymisen. Joinakin aamuina jopa hampaiden peseminen oli hänelle liian kivuliasta. Halusin auttaa. Mutten tiennyt miten. En ole lääkäri.
So, what I am is a historian of medicine. So I started to research the history of chronic pain. Turns out, UCLA has an entire history of pain collection in their archives. And I found a story -- a fantastic story -- of a man who saved -- rescued -- millions of people from pain; people like my mom. Yet, I had never heard of him. There were no biographies of him, no Hollywood movies. His name was John J. Bonica. But when our story begins, he was better known as Johnny "Bull" Walker.
Olen lääketieteen historoitsija. Niinpä aloin tutkia kroonisen kivun historiaa. Ilmeni, että Kalifornian yliopistolla on kokonainen kokoelma kivun historiasta arkistoissaan. Löysin tarinan -- mahtavan tarinan miehestä, joka pelasti miljoonia ihmisiä kivulta, äitini kaltaisia ihmisiä. Silti hän oli tuntematon. Hänestä ei ollut tehty elämäkertaa tai Hollywood-elokuvia. Hänen nimensä oli John J. Bonica. Mutta tarinamme alussa hänet tunnettiin paremmin nimellä Johnny "Bull" Walker.
It was a summer day in 1941. The circus had just arrived in the tiny town of Brookfield, New York. Spectators flocked to see the wire-walkers, the tramp clowns -- if they were lucky, the human cannonball. They also came to see the strongman, Johnny "Bull" Walker, a brawny bully who'd pin you for a dollar. You know, on that particular day, a voice rang out over the circus P.A. system. They needed a doctor urgently, in the live animal tent. Something had gone wrong with the lion tamer. The climax of his act had gone wrong, and his head was stuck inside the lion's mouth. He was running out of air; the crowd watched in horror as he struggled and then passed out. When the lion finally did relax its jaws, the lion tamer just slumped to the ground, motionless. When he came to a few minutes later, he saw a familiar figure hunched over him. It was Bull Walker. The strongman had given the lion tamer mouth-to-mouth, and saved his life.
Oli kesäpäivä vuonna 1941. Sirkus oli saapunut pieneen Brookfieldin kaupunkiin. Katsojat parveilivat nähdäkseen nuorallakävelijöitä, pellejä-- onnekkaimmat saattoivat nähdä Elävän kanuunankuulan. He olivat saapuneet katsomaan myös Voimamies Johnny "Bull" Walkeria lihaksikasta kovista. Juuri sinä päivänä kantautui ääni sirkuksen äänentoistosta. Eläinteltassa tarvittaisiin nopeasti lääkäriä. Leijonankesyttäjälle oli käynyt pahasti. Hänen esityksensä kohokohta oli mennyt pieleen ja hänen päänsä oli jumissa leijonan suussa. Häneltä alkoi loppua happi, ja yleisö oli kauhuissaan hänen kamppailuaan, ja sitten hän pyörtyi. Kun leijona lopulta vapautti leukansa, leijonankesyttäjä valahti maahan liikkumattomana. Virottuaan muutaman minuutin kuluttua hän näki tutun hahmon kumartuneena ylleen. Se oli Bull Walker. Voimamies oli antanut hänelle tekohengitystä ja pelastanut hänet.
Now, the strongman hadn't told anyone, but he was actually a third-year medical student. He toured with the circus during summers to pay tuition, but kept it a secret to protect his persona. He was supposed to be a brute, a villain -- not a nerdy do-gooder. His medical colleagues didn't know his secret, either. As he put it, "If you were an athlete, you were a dumb dodo." So he didn't tell them about the circus, or about how he wrestled professionally on evenings and weekends. He used a pseudonym like Bull Walker, or later, the Masked Marvel. He even kept it a secret that same year, when he was crowned the Light Heavyweight Champion of the world.
Voimamies ei ollut kertonut kenellekään, että hän oli kolmannen vuoden lääketieteen opiskelija. Hän kiersi kesäisin sirkuksen mukana maksaakseen lukukausimaksunsa, mutta salasi sen suojatakseen henkilöllisyyttensä. Hänen oletettiin olevan karkea kelmi eikä nörtti hyväntekijä. Hänen lääketiedekollegatkaan eivät tienneet salaisuutta. Sillä he olettivat urheilijoiden olevan tyhmiä. Joten hän ei kertonut heille sirkuksesta tai miten hän harrasti ammattilaispainia iltaisin ja viikonloppuisin. Hän käytti valenimiä kuten Bull Walker ja myöhemmin The Masked Marvel. Hän piti salaisuutensa jopa sinä vuonna, kun hänet julistettiin kevyen raskaansarjan maailmanmestariksi.
Over the years, John J. Bonica lived these parallel lives. He was a wrestler; he was a doctor. He was a heel; he was a hero. He inflicted pain, and he treated it. And he didn’t know it at the time, but over the next five decades, he'd draw on these dueling identities to forge a whole new way to think about pain. It'd change modern medicine so much so, that decades later, Time magazine would call him pain relief's founding father. But that all happened later.
Vuosien ajan John J. Bonica eli rinnakkaiselämää. Hän oli painija; hän oli lääkäri. Hän oli pahis; hän oli sankari. Hän aiheutti kipua, ja hän hoiti sitä. Hän ei silloin vielä tiennyt, että tulevan viiden vuosikymmenen aikana hän tulisi ammentamaan näitä kamppailevia identiteettejään takoakseen uuden tavan kivun määrittämiseksi. Se muuttaisi modernia lääketiedettä niin paljon, että vuosikymmenten kuluttua Time-lehti kutsuisi häntä kivunlievityksen keksijäksi. Mutta se kaikki tulisi tapahtumaan vasta myöhemmin.
In 1942, Bonica graduated medical school and married Emma, his sweetheart, whom he had met at one of his matches years before. He still wrestled in secret -- he had to. His internship at New York's St. Vincent's Hospital paid nothing. With his championship belt, he wrestled in big-ticket venues, like Madison Square Garden, against big-time opponents, like Everett "The Blonde Bear" Marshall, or three-time world champion, Angelo Savoldi.
Vuonna 1942 Bonica valmistui lääketieteellisestä ja meni naimisiin Emman kanssa, jonka oli tavannut ottelussaan muutama vuosi aikaisemmin. Hän paini yhä salaisesti, hänen oli pakko. Hänen työharjoittelupaikkansa New Yorkin St.Vincentin sairaala ei maksanut palkkaa. Maailmanmestaruutensa kautta hän paini suuremmissa kisapaikoissa kuten Madison Square Gardenissa vastustajinaan suuret nimet kuten Everett "The Blonde Bear" Marshall tai kolminkertainen maailmanmestari Angelo Savoldi.
The matches took a toll on his body; he tore hip joints, fractured ribs. One night, The Terrible Turk's big toe scratched a scar like Capone's down the side of his face. The next morning at work, he had to wear a surgical mask to hide it. Twice Bonica showed up to the O.R. with one eye so bruised, he couldn't see out of it. But worst of all were his mangled cauliflower ears. He said they felt like two baseballs on the sides of his head. Pain just kept accumulating in his life.
Ottelut vaativat veronsa hänen kehostaan: revähtäneitä lonkkaniveliä, murtuneita kylkiluita. Eräänä iltana The Terrible Turkin isovarvas raapaisi suuren arven hänen kasvoihinsa. Seuraavana aamuna hän käytti töissä leikkausmaskia peittääkseen sen. Bonica saapui kahdesti leikkaussaliin silmä niin mustelmilla, että hän ei nähnyt mitään. Mutta pahinta olivat hänen murjoutuneet kukkakaalikorvansa. Hän kertoi niiden tuntuvan kuin kahdelta pesäpallolta. Kipu vain karttui hänen elämässään.
Next, he watched his wife go into labor at his hospital. She heaved and pushed, clearly in anguish. Her obstetrician called out to the intern on duty to give her a few drops of ether to ease her pain. But the intern was a young guy, just three weeks on the job -- he was jittery, and in applying the ether, irritated Emma's throat. She vomited and choked, and started to turn blue. Bonica, who was watching all this, pushed the intern out of the way, cleared her airway, and saved his wife and his unborn daughter. At that moment, he decided to devote his life to anesthesiology. Later, he'd even go on to help develop the epidural, for delivering mothers. But before he could focus on obstetrics, Bonica had to report for basic training.
Hän oli läsnä vaimonsa synnytyksessä samassa sairaalassa. Hän työnsi ja työnsi selvästi tuskissaan. Synnytyslääkäri pyysi harjoittelijan antamaan hänelle muutaman tipan eetteriä helpottamaan kipua. Mutta harjoittelija oli nuori mies, vasta kolmatta viikkoa töissä -- hän oli hermostunut ja antaessaan eetteriä hän ärsytti samalla Emman kurkkua. Emma oksensi, oli tukehtua ja alkoi muuttua siniseksi. Bonica, joka oli paikalla, työnsi harjoittelijan sivuun, puhdisti hengitystiet ja pelasti vaimonsa sekä oman tyttärensä. Sillä hetkellä hän päätti omistaa elämänsä anestesiologialle. Myöhemmin hän oli jopa kehittämässä epiduraalia synnyttäville äideille. Ennen kuin hän pääsi keskittymään synnytysoppiin Bonican täytyi suorittaa perusharjoittelu.
Right around D-Day, Bonica showed up to Madigan Army Medical Center, near Tacoma. At 7,700 beds, it was one of the largest army hospitals in America. Bonica was in charge of all pain control there. He was only 27. Treating so many patients, Bonica started noticing cases that contradicted everything he had learned. Pain was supposed to be a kind of alarm bell -- in a good way -- a body's way of signaling an injury, like a broken arm. But in some cases, like after a patient had a leg amputated, that patient might still complain of pain in that nonexistent leg. But if the injury had been treated, why would the alarm bell keep ringing? There were other cases in which there was no evidence of an injury whatsoever, and yet, still the patient hurt.
Toisen maailmansodan aikoihin Bonica saapui Madigan Army lääkintäkeskukseen lähellä Tacomaa. 7700 vuoteellaan se oli yksi amerikan suurimmista armeijasairaaloista. Bonica vastasi siellä kivunhoidosta. Hän oli vasta 27-vuotias. Hoitaessaan niin monia potilaita Bonica alkoi huomata tapauksia, jotka olivat ristiriidassa kaikken hänen oppimansa kanssa. Kivun oletettiin olevan hälytyskello -- hyvällä tavalla -- tapa, jolla keho ilmoitti vammasta, kuten katkenneesta kädestä. Mutta joissakin tapauksissa, kuten kun potilaan jalka oli amputoitu, hän saattoi silti valittaa amputoidun, puuttuvan raajan olevan kipeä. Jos vamma oli hoidettu, miksi hälytyskello vain jatkoi soimistaan? Toisissa tapauksissa vammasta ei aina ollut edes mitään todistetta, ja potilas tunsi silti kipua.
Bonica tracked down all the specialists at his hospital -- surgeons, neurologists, psychiatrists, others. And he tried to get their opinions on his patients. It took too long, so he started organizing group meetings over lunch. It would be like a tag team of specialists going up against the patient's pain. No one had ever focused on pain this way before.
Bonica järjesti kaikki sairaalan asiantuntijat yhteen, kirurgit, neurologit, psykiatrit ja muut. Hän kysyi heidän mielipiteitään potilaistaan. Se oli niin aikaa vievää, että hän järjesti ryhmätapaamisia lounaalla. Se oli asiantuntijaryhmä, joka taisteli potilaan kipua vastaan. Koskaan aikaisemmin kipuun ei ollut kiinnitetty niin paljon huomiota.
After that, he hit the books. He read every medical textbook he could get his hands on, carefully noting every mention of the word "pain." Out of the 14,000 pages he read, the word "pain" was on 17 and a half of them. Seventeen and a half. For the most basic, most common, most frustrating part of being a patient. Bonica was shocked -- I'm quoting him, he said, "What the hell kind of conclusion can you come to there? The most important thing from the patient's perspective, they don't talk about."
Sen jälkeen hän tarttui kirjoihin. Hän luki jokaisen käsiinsä saaman lääketieteellisen kirjan ja teki muistiinpanoja kaikista viittauksista sanaan "kipu". Kaikissa 14 000 lukemassaan sivussa sana "kipu" löytyi 17,5 sivulta. Vain 17,5 sivulta. Perinteisin, yleisin ja turhauttavin asia, jota potilas kokee. Bonica oli järkyttynyt. Suora lainaus häneltä: "Minkä hemmetin johtopäätöksen tästä voi tehdä? Potilaan näkökulmasta tärkeimmästä asiasta ei puhuta ollenkaan."
So over the next eight years, Bonica would talk about it. He'd write about it; he'd write those missing pages. He wrote what would later be known as the Bible of Pain. In it he proposed new strategies, new treatments using nerve-block injections. He proposed a new institution, the Pain Clinic, based on those lunchtime meetings. But the most important thing about his book was that it was kind of an emotional alarm bell for medicine. A desperate plea to doctors to take pain seriously in patients' lives. He recast the very purpose of medicine. The goal wasn't to make patients better; it was to make patients feel better. He pushed his pain agenda for decades, before it finally took hold in the mid-'70s. Hundreds of pain clinics sprung up all over the world.
Niinpä seuraavien kahdeksan vuoden aikana Bonica puhui aiheesta. Hän kirjoitti siitä; hän kirjoitti puuttuvat sivut. Hän kirjoitti kirjan, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Kivun Raamattu. Siinä hän ehdotti uusia strategioita, uusia hermopuudutteita hyödyntäviä hoitomuotoja. Hän ehdotti uutta instituutiota, Kipuklinikkaa, lounastapaamisten perusteella. Mutta merkittävin asia hänen kirjassaan oli, että se oli eräänlainen tunteellinen herätyskello lääketieteelle. Epätoivoinen pyyntö lääkäreille, että he ottaisivat tosissaan potilaidensa kokemat kivut. Hän muotoili lääketieteen tehtävän uudelleen. Tavoite ei ollut parantaa potilaita, tavoite oli saada potilaat tuntemaan olonsa paremmaksi. Hän veti kivun ohjelmaansa vuosikymmeniä kunnes se sai tuulta alleen 70-luvun puolivälissä. Satoja kipuklinikoita ilmestyi ympäri maailmaa.
But as they did -- a tragic twist. Bonica's years of wrestling caught up to him. He had been out of the ring for over 20 years, but those 1,500 professional bouts had left a mark on his body. Still in his mid-50s, he suffered severe osteoarthritis. Over the next 20 years he'd have 22 surgeries, including four spine operations, and hip replacement after hip replacement. He could barely raise his arm, turn his neck. He needed aluminum crutches to walk. His friends and former students became his doctors. One recalled that he probably had more nerve-block injections than anyone else on the planet. Already a workaholic, he worked even more -- 15- to 18-hour days. Healing others became more than just his job, it was his own most effective form of relief. "If I wasn't as busy as I am," he told a reporter at the time, "I would be a completely disabled guy."
Mutta samaan aikaan tapahtui traaginen juonikäänne. Bonican painivuodet saivat viimein yliotteen. Hän ei ollut paininut yli 20 vuoteen, mutta nuo 1500 ammattilaiserää olivat jättäneet jälkensä hänen kehoonsa. Vielä yli 50-vuotiaana hän kärsi pahasta nivelrikosta. Seuraavien 20 vuoden aikana hän kävi 22 leikkauksessa, mukaan lukien neljä selkärankaoperaatiota ja tekolonkkia tekolonkkien jälkeen. Hän pystyi hädin tuskin nostamaan kättään tai kääntämään päätään. Hän tarvitsi kainalosauvat kävelemiseen. Hänen ystävistään ja entisistä oppilaistaan tuli hänen lääkäreitään. Yksi muistelee, että hän sai luultavasti enemmän hermopuuduteinjektioita kuin kukaan muu maailmassa. Hän oli työholisti, ja hän työskenteli vieläkin enemmän, 15-18 tuntia päivässä. Muiden parantamisesta tuli hänelle enemmän kuin työ; se antoi hänellekin helpotusta. "Jos en olisi niin kiireinen kuin olen", hän kertoi tuolloin toimittajalle "olisin täysin rampa mies."
On a business trip to Florida in the early 1980s, Bonica got a former student to drive him to the Hyde Park area in Tampa. They drove past palm trees and pulled up to an old mansion, with giant silver howitzer cannons hidden in the garage. The house belonged to the Zacchini family, who were something like American circus royalty. Decades earlier, Bonica had watched them, clad in silver jumpsuits and goggles, doing the act they pioneered -- the Human Cannonball. But now they were like him: retired. That generation is all dead now, including Bonica, so there's no way to know exactly what they said that day. But still, I love imagining it. The strongman and the human cannonballs reunited, showing off old scars, and new ones. Maybe Bonica gave them medical advice. Maybe he told them what he later said in an oral history, which is that his time in the circus and wrestling deeply molded his life.
Eräällä työmatkalla Floridassa 1980-luvun alussa Bonican aikaisempi oppilas kyyditsi hänet Hyde Parkin alueelle Tampassa. He ajoivat palmupuiden ohitse ja saapuivat vanhalle kartanolle, jossa suuret hopeiset kanuunat olivat piilotettu autotalliin. Talo kuului Zacchinin suvulle, jota voisi kutsua Amerikassa sirkuksen kuningasperheeksi. Vuosikymmeniä aikaisemmin Bonica oli katsonut heitä pukeutuneina hopeisiin haalareihin ja suojalaseihin tekemässä pioneeriesityksensä, Elävän kanuunankuulan. Mutta nyt he olivat kuin hän: eläkkeellä. Tuo sukupolvi on nyt kuollut, kuten myös Bonica, joten ei ole tietoa, mistä he puhuivat juuri tuona päivänä. Siitä huolimatta, kuvittelen sitä mielelläni. Voimamiehen ja Elävän kanuunankuulan jälleentapaaminen, vanhojen ja uusien arpien esittelyä. Ehkä Bonica antoi heille lääketieteellisiä neuvoja. Ehkä hän kertoi heille jotain mistä suullinen historiikki kertoo, että aika sirkuksen ja painin parissa muokkasi syvästi hänen elämäänsä.
Bonica saw pain close up. He felt it. He lived it. And it made it impossible for him to ignore in others. Out of that empathy, he spun a whole new field, played a major role in getting medicine to acknowledge pain in and of itself.
Bonica näki kivun läheltä. Hän tunsi sen ja eli sen parissa. Ja sen takia hän ei voinut olla kiinnittämättä huomiota toisten kipuun. Tuon empatian kautta hän pyöritti kokonaista alaa toimien merkittävässä roolissa ja sai lääketieteen tunnustamaan kivun olemassaolon.
In that same oral history, Bonica claimed that pain is the most complex human experience. That it involves your past life, your current life, your interactions, your family. That was definitely true for Bonica.
Samassa suullisesti jaetussa historiikissa Bonica väitti, että kipu oli oli monimutkaisin ihmisen kokema asia. Siinä on mukana mennyt elämäsi ja nykyinen elämäsi, omat toimesi, oma perheesi. Sellaista se todella oli Bonicalle.
But it was also true for my mom. It's easy for doctors to see my mom as a kind of professional patient, a woman who just spends her days in waiting rooms. Sometimes I get stuck seeing her that same way. But as I saw Bonica's pain -- a testament to his fully lived life -- I started to remember all the things that my mom's pain holds. Before they got swollen and arthritic, my mom's fingers clacked away in the hospital H.R. department where she worked. They folded samosas for our entire mosque. When I was a kid, they cut my hair, wiped my nose, tied my shoes.
Mutta sellaista se oli myös äidilleni. Lääkäreiden on helppo nähdä äitini vain ammattilaispotilaana, naisena, joka vain viettää päivänsä odotushuoneissa. Joskus näen hänet samalla tavalla. Mutta ymmärtäessäni Bonican kivun -- koko elämänsä omistamisen sille -- aloin muistaa kaiken sen, mitä äitini kokemat kivut pitivät sisällään. Ennen turvotusta ja nivelreumaa äitini sormet naputtelivat sairaalan henkilöstöosastolla, jossa hän työskenteli. Ne tekivät samosa-leivonnaisia koko moskeijalle. Ollessani pieni ne leikkasivat hiukseni, pyyhkivät nenäni, sitoivat kenkäni.
Thank you.
Kiitos.
(Applause)
(Taputuksia)