After a savage seafaring skirmish and eight long days of being battered by waves, Väinämöinen— a powerful bard and sage as old as the world itself— washed up on the shores of distant Pohjola.
Ankaran merenkäynnin jälkeen ja oltuaan aaltojen armoilla kahdeksan pitkää päivää Väinämöinen, mahtava tietäjä ja runonlaulaja, yhtä vanha kuin itse maailma, huuhtoutui kaukaisen Pohjolan rannalle.
Unlike his home Kalevala, Pohjola was a dark and frozen land, ruled by Louhi, “the gap-tooth hag of the North." The cunning witch nursed Väinämöinen back to health but demanded a reward for returning him home. Not content with mere gold or silver, Louhi wanted what did not yet exist— the Sampo. To be forged from “the tips of white-swan feathers," “the milk of greatest virtue," “a single grain of barley," and “the finest wool of lambskins," this artifact was said to be an endless font of wealth. But Väinämöinen knew that only Seppo Ilmarinen, the Eternal Hammerer who forged the sky-dome itself, could craft such an object. So he convinced Louhi to send him home and fetch the smith.
Toisin kuin hänen kotinsa Kalevala Pohjola oli synkkä ja jäinen maa. Sitä hallitsi Louhi, “Pohjan akka harvahammas”. Juonikas noita hoiti Väinämöisen terveeksi, mutta vaati palkkiota tämän päästämisestä takaisin kotiin. Louhi ei tyytynyt pelkkään kultaan tai hopeaan. Hän tahtoi sen, mitä ei vielä ollut olemassa – sammon. Sampo oli taottava “joutsenen kynän nenästä“, “maholehmän maitosesta”, “yhen ohrasen jyvästä“ ja “yhen uuhen villasesta”. Esineen sanottiin olevan ehtymättömän vaurauden lähde. Väinämöinen tiesi, että vain Seppo Ilmarinen, takoja iänikuinen, joka oli takonut itse taivaankannen, pystyisi luomaan sellaisen esineen. Väinämöinen suostutteli Louhen lähettämään hänet kotiin seppää hakemaan.
Though the journey was far from easy, the bard finally made it back to Kalevala. But Ilmarinen refused to go to the gloomy North— a land of witches and man-eaters. But keeping true to his word, Väinämöinen tricked Ilmarinen into climbing a giant tree, before summoning a mighty storm to carry the smith all the way to Pohjola. Ilmarinen was well received in the North. Louhi lavished her guest with extravagant hospitality and promised him the hand of her beautiful daughter— if he could craft what she wished. When she finally asked if Ilmarinen was capable of forging the Sampo, the powerful smith declared he could indeed accomplish the task. But try as he might to bend the forge to his will, its fires only produced other artifacts— beautiful in appearance but ill-mannered in nature. An elegant crossbow that thirsted for blood and a gleaming plow that ruined cultivated fields among others.
Matka oli kaikkea muuta kuin helppo, mutta viimein Väinämöinen saapui perille Kalevalaan. Ilmarinen kuitenkin kieltäytyi matkaamasta synkkään Pohjolaan, noitien ja syöjättärien maahan. Väinämöinen tahtoi pitää sanansa ja houkutteli Ilmarisen kiipeämään korkeaan puuhun. Sitten hän taikoi suuren myrskyn, joka vei sepän mukanaan Pohjolaan saakka. Pohjolassa Ilmarinen otettiin auliisti vastaan. Louhi osoitti sepälle ylenpalttista vieraanvaraisuutta. Hän lupasi Ilmariselle kauniin tyttärensä käden, jos tämä takoisi hänen toivomansa esineen. Kun Louhi vihdoin kysyi, pystyisikö Ilmarinen takomaan sammon, mahtava seppä julisti kykenevänsä toden totta suoriutumaan tehtävästä. Mutta vaikka Ilmarinen kuinka yritti taivuttaa ahjoa tahtoonsa, sen lieskoista syntyi vain muita esineitä. Ne olivat ulkomuodoltaan kauniita, mutta luonteeltaan pahatapaisia. Ahjo synnytti hienostuneen jousen, joka janosi verta, ja säihkyvän kyntöauran, joka pilasi pellon.
Finally, Ilmarinen summoned the winds themselves to work the bellows, and in three days time he pulled the Sampo, with its lid of many colors from the forge’s flames. On its sides the smith carefully crafted a grain mill, a salt mill, and a money mill. Louhi was so delighted with the object’s limitless productive power that she ran off to lock her treasure inside a mountain. But when Ilmarinen tried to claim his prize, the promised maiden refused to marry him, and the smith had to return home alone.
Lopulta Ilmarinen kutsui itse tuulet pumppaamaan palkeita. Kolmen päivän kuluttua hän nosti ahjosta sammon, jonka kansi oli kirjava ahjon lieskoista. Sammon kylkiin seppä takoi huolellisesti jauhomyllyn, suolamyllyn ja rahamyllyn. Louhi oli niin mielissään esineen rajattomasta tuotantokyvystä, että lukitsi aarteensa turvaan vuoren sisään. Kun Ilmarinen pyysi palkkiotaan, neito kieltäytyi naimasta häntä, ja hän joutui palaamaan yksin kotiin.
Years passed, and while Pohjola prospered, Ilmarinen and Väinämöinen were without wives or great wealth. Bitter about this injustice, the bard proposed a quest to retrieve the Sampo, and the two sailed north with the help of Lemminkäinen— a beautiful young man with a history of starting trouble.
Vuodet vierivät, ja Pohjola vaurastui. Samaan aikaan Ilmarinen ja Väinämönen elivät poikamiehinä ja vailla rikkauksia. Katkera Väinämöinen ehdotti Ilmariselle sammon hankkimista takaisin. Pian kaksikko seilasikin pohjoiseen apunaan Lemminkäinen, riitapukarina tunnettu kaunis nuorukainen.
Upon arrival, Väinämöinen requested half the Sampo’s profits as compensation— or they’d take the artifact by force. Outraged at this request, Louhi summoned her forces to fight the heroes. But as her army readied for war, the bard played his magic harp, Kantele, entrancing all who heard it and sending Pohjola into a deep slumber. Unimpeded, the three men took the Sampo and quietly made their escape.
Pohjolassa Väinämöinen vaati hyvitykseksi puolta sammon tuotoista, tai he veisivät esineen väkisin. Raivostunut Louhi kokosi sotajoukkonsa taistelemaan sankareita vastaan. Joukkojen vielä valmistautuessa taistoon tietäjä alkoi soittaa taikakantelettaan. Kantele lumosi kuulijansa, ja Pohjolan väki vajosi syvään uneen. Kolmikko nappasi sammon ja pakeni ääneti Pohjolasta.
Lemminkäinen was ecstatic at their success, and demanded that Väinämöinen sing of their triumph. The bard refused, knowing the dangers of celebrating too early. But after three days of traveling, Lemminkäinen’s excitement overwhelmed him, and he recklessly broke out in song. His awful singing voice woke a nearby crane, whose screeching cries roused the Pohjolan horde. The army made chase. As their warship closed in, Väinämöinen raised a rock to breach their hull. Undeterred, Louhi transformed into a giant eagle, carrying her army on her back as they attacked the heroes’ vessel. She managed to grab the Sampo in her claw, but just as quickly, it dropped into the sea, shattering into pieces and sinking deep beyond her talon’s reach.
Lemminkäinen oli hurmioitunut retken onnistumisesta. Hän vaati Väinämöistä laulamaan voiton kunniaksi. Tietäjä kieltäytyi, koska tiesi ennenaikaisen juhlinnan vaarat. Kolmen päivän kuluttua Lemminkäisen innostus sai vallan ja hän puhkesi harkitsemattomasti lauluun. Lemminkäisen kaamea lauluääni herätti lähistöllä nukkuneen kurjen, jonka kirskahtelevat rääkäisyt herättivät Pohjolan joukot. Sotajoukko ryhtyi takaa-ajoon. Sotalaivan lähestyessä Väinämöinen nostatti karin särkemään sen rungon. Tämä ei pidätellyt Louhea, joka muuntautui jättiläiskotkaksi. Sotajoukko selässään kotka hyökkäsi sankarien laivan kimppuun. Louhi onnistui sieppaamaan sammon kynsiinsä, mutta samassa se putosi mereen ja pirstoutui paloiksi, jotka vajosivat syvälle Louhen kynsien ulottumattomiin.
Buried on the ocean floor, the remnants of this powerful device remain in the realm of Ahti, god of water— where they grind salt for the seas to this very day.
Merenpohjaan hautautuneina mahtavan esineen jäänteet ovat säilyneet vedenjumala Ahdin valtakunnassa, missä ne yhä jauhavat suolaa maailman meriin.