I'm a writer and a journalist, and I'm also an insanely curious person, so in 22 years as a journalist, I've learned how to do a lot of new things. And three years ago, one of the things I learned how to do was to become invisible. I became one of the working homeless. I quit my job as a newspaper editor after my father died in February of that same year, and decided to travel. His death hit me pretty hard. And there were a lot of things that I wanted to feel and deal with while I was doing that.
Olen kirjailija ja journalisti sekä myös äärettömän utalias ihminen. Niinpä 22 journalistivuoteni aikana olen oppinut suoriutumaan monista uusista asioista. Kolme vuotta sitten yksi oppimistani uusista asioista oli näkymättömäksi muuttuminen. Minusta tuli yksi työtä tekevistä kodittomista. Luovuin sanomalehdentoimittajan työstäni isäni kuoltua saman vuoden helmikuussa ja päätin ryhtyä matkustelemaan. Hänen kuolemansa otti melko lujille ja oli paljon asioita, joita halusin sisäistää ja käydä läpi matkustellessani.
I've camped my whole life. And I decided that living in a van for a year to do this would be like one long camping trip. So I packed my cat, my Rottweiler and my camping gear into a 1975 Chevy van, and drove off into the sunset, having fully failed to realize three critical things. One: that society equates living in a permanent structure, even a shack, with having value as a person. Two: I failed to realize how quickly the negative perceptions of other people can impact our reality, if we let it. Three: I failed to realize that homelessness is an attitude, not a lifestyle.
Olen telttaillut koko ikäni. Tulin siihen tulokseen, että asuminen vuoden ajan henkilöpakettiautossa olisi verattavissa pitkään telttailumatkaan. Niinpä pakkasin kissani, rottweilerini sekä matkailuvarusteeni vuoden 1975 mallia olevaan Chevy vaniin ja suunnistin kohti auringonlaskua samalla unohtaen täysin kolme erittäin tärkeää seikkaa. Yksi: yhteiskunta rinnastaa ihmisarvon pysyvään osoitteeseen, hökkelikin kelpaa. Kaksi: en tajunnut kuinka nopeasti muiden ihmisten negatiiviset käsitykset voivat vaikuttaa todellisuuteemme, mikäli sallimme tämän. Kolme: en ymmärtänyt, että kodittomuus on pikemminkin asenne kuin elämäntyyli.
At first, living in the van was great. I showered in campgrounds. I ate out regularly. And I had time to relax and to grieve. But then the anger and the depression about my father's death set in. My freelance job ended. And I had to get a full-time job to pay the bills. What had been a really mild spring turned into a miserably hot summer. And it became impossible to park anywhere -- (Laughs) -- without being very obvious that I had a cat and a dog with me, and it was really hot. The cat came and went through an open window in the van. The doggy went into doggy day care. And I sweated. Whenever I could, I used employee showers in office buildings and truck stops. Or I washed up in public rest rooms.
Alussa autossa asuminen oli suurenmoista. Pääsin suihkuun leirintäalueilla, söin säännöllisesti ulkona. Minulla oli aikaa rentoutumiseen ja suremiseen. Sitten iskivät isäni kuoleman aiheuttamat viha ja masennus. Vapaan toimittajan työt loppuivat ja tarvitsin kokopäivätyön laskujen maksamiseksi. Todella leuto kevät muuttui tuskastuttavan kuumaksi kesäksi. Tuli myös mahdottomaksi pysäköidä mihinkään - (naurua) - paljastamatta sitä tosiseikkaa, että minulla oli mukanani kissa ja koira, ja oli todella kuuma. Kissa kulki sisään ja ulos auton avoimesta ikkunasta. Koira meni koirien päivähoitoon. Minä hikoilin. Aina kun vain mahdollista, käytin henkilökunnan suihkuja toimistoissa ja kuorma-autojen taukopaikoilla. Vaihtoehtoisesti peseydyin julkisissa wc-tiloissa.
Nighttime temperatures in the van rarely dropped below 80 degrees Fahrenheit, making it difficult or impossible to sleep. Food rotted in the heat. Ice in my ice chest melted within hours, and it was pretty miserable. I couldn't afford to find an apartment, or couldn't afford an apartment that would allow me to have the Rottweiler and the cat. And I refused to give them up, so I stayed in the van. And when the heat made me too sick to walk the 50 feet to the public restroom outside my van at night, I used a bucket and a trash bag as a toilet.
Öinen lämpötila autossa oli harvoin alle 30 astetta, joten nukkuminen oli vaikeaa tai mahdotonta. Ruoka pilaantui kuumuudessa. Jää suli jääkaapissa muutamassa tunnissa ja kaikki oli jokseenkin surkeaa. Minulla ei ollut mahdollisuutta löytää asuntoa, tai paremminkin mahdollisuutta asuntoon, minne voisin ottaa mukaan rottweilerin ja kissan. En suostunut luopumaan niistä, joten päätin jäädä autoon. Kun kuumuus sai minut liian pahoinvoivaksi, jotta olisin voinut yöllä kävellä 15 metriä autoni ulkopuolella sijaitseviin julkisiin wc-tiloihin, käytin ämpäriä ja roskapussia wc:nä.
When winter weather set in, the temperatures dropped below freezing. And they stayed there. And I faced a whole new set of challenges. I parked a different place every night so I would avoid being noticed and hassled by the police. I didn't always succeed.
Sään muuttuessa talviseksi lämpötila laski pakkasen puolelle pysyvästi. Tämä merkitsi minulle paljon uusia haasteita. Vaihdoin joka ilta pysäköintipaikkaa, jotta minua ei huomattaisi ja jotta välttyisin kahnauksilta poliisin kanssa. Tämä ei aina onnistunut.
But I felt out of control of my life. And I don't know when or how it happened, but the speed at which I went from being a talented writer and journalist to being a homeless woman, living in a van, took my breath away. I hadn't changed. My I.Q. hadn't dropped. My talent, my integrity, my values, everything about me remained the same. But I had changed somehow. I spiraled deeper and deeper into a depression.
Tunsin kadottaneeni elämäni hallinnan. En tiedä. kuinka ja milloin se tapahtui, mutta joka tapauksessa muutuin lahjakkaasta kirjailijasta ja journalistista autossa asuvaksi kodittomaksi naiseksi ällistyttävän nopeasti. Minä en ollut muuttunut. Älykkyysosamääräni ei ollut laskenut. Kyvykkyyteni, korkea moraalini, arvomaailmani, kaikki minuun liittyvä pysyi entisenä. Jokin muutos minussa kuitenkin oli tapahtunut. Pikkuhiljaa vajosin yhä syvemmälle masennukseen.
And eventually someone referred me to a homeless health clinic. And I went. I hadn't bathed in three days. I was as smelly and as depressed as anyone in line. I just wasn't drunk or high. And when several of the homeless men realized that, including a former university professor, they said, "You aren't homeless. Why are you really here?" Other homeless people didn't see me as homeless, but I did. Then the professor listened to my story and he said, "You have a job. You have hope. The real homeless don't have hope." A reaction to the medication the clinic gave me for my depression left me suicidal. And I remember thinking, "If I killed myself, no one would notice."
Lopulta joku neuvoi minut kodittomien terveysasemalle. Menin sinne, koska en ollut peseytynyt kolmeen päivään. Olin yhtä pahanhajuinen ja masentunut kuin muutkin jonossa seisovat. Sen sijaan en ollut juoppo enkä huumeiden käyttäjä. Kun sitten monet kodittomista miehistä, joukossa entinen yliopiston professori, huomasivat tämän, he sanoivat: " Et ole koditon, joten miksi oikein olet täällä?" Muut kodittomat eivät pitäneet minua kodittomana, vaikka itse pidin. Professori kuunteli tarinani ja sanoi: "Sinulla on työpaikka. Sinulla on toivoa. Oikealta kodittomalta puuttuu toivo." Terveysasemalta saamani masennuslääkiyksen seurauksena minulle tuli itsemurha-ajatuksia. Muistan ajatelleeni: "Jos tappaisin itseni, niin kukaan ei edes huomaisi sitä."
A friend told me, shortly after that, that she had heard that Tim Russert, a nationally renowned journalist, had been talking about me on national T.V. An essay I'd written about my father, the year before he died, was in Tim's new book. And he was doing the talk show circuit. And he was talking about my writing. And when I realized that Tim Russert, former moderator of "Meet the Press," was talking about my writing, while I was living in a van in a Wal-Mart parking lot, I started laughing. You should too. (Laughter)
Pian tämän jälkeen eräs ystäväni kertoi minulle kuulleensa, että Tim Russert, maanlaajuisesti tunnettu journalisti, oli puhunut minusta valtakunnallisessa tv-ohjelmassa. Isäni kuolemaa edeltävänä vuonna hänestä kirjoittamani essee oli Timin uudessa kirjassa. Tim esiintyi eri keskusteluohjelmissa ja kertoi minun kirjoittamisestani. Kun tajusin, että Tim Russert, entinen Meet the Press -ajankohtaisohjelman juontaja, puhui kirjallisesta tuotannostani samaan aikaan kun itse asuin autossa Wal-Mart-kauppaketjun pysäköintalueella, purskahdin nauruun. Niin teidänkin pitäisi. (Naurua)
I started laughing because it got to the point where, was I a writer, or was I a homeless woman? So I went in the bookstore. And I found Tim's book. And I stood there. And I reread my essay. And I cried. Because I was a writer. I was a writer. Shortly after that I moved back to Tennessee. I alternated between living in a van and couch surfing with friends. And I started writing again. By the summer of the following year I was a working journalist. I was winning awards. I was living in my own apartment. I was no longer homeless. And I was no longer invisible.
Nauroin, koska tilanne oli ajautunut niin pitkälle, että en enää tiennyt, olinko kirjailija vaiko koditon nainen. Niinpä menin kirjakauppaan. Löysin Timin kirjan. Seisoin siellä ja luin esseeni uudestaan ja itkin, koska olin kirjailija. Minä olin kirjailija. Pian tämän jälkeen muutin takaisin Tennesseen osavaltioon. Asuin välillä autossa ja välillä ystävien luona. Aloin myös jälleen kirjoittaa. Seuraavaan kesään mennessä olin työtä tekevä journalisti ja voitin jopa palkintoja. Asuin omassa huoneistossa. En ollut enää koditon enkä myöskään näkymätön.
Thousands of people work full and part-time jobs, and live in their cars. But society continues to stigmatize and criminalize living in your vehicle or on the streets. So the homeless, the working homeless, primarily remain invisible. But if you ever meet one, engage them, encourage them, and offer them hope. The human spirit can overcome anything if it has hope. And I'm not here to be the poster girl for the homeless. I'm not here to encourage you to give money to the next panhandler you meet. But I am here to tell you that, based on my experience, people are not where they live, where they sleep, or what their life situation is at any given time. Three years ago I was living in a van in a Wal-Mart parking lot, and today I'm speaking at TED. Hope always, always finds a way. Thank you. (Applause)
Tuhannet ihmiset ovat osa- tai kokopäivätyössä ja asuvat autoissaan. Yhteiskunta kuitenkin jatkuvasti leimaa kielteisesti ja kriminalisoi ajoneuvossa kadun varrella asumisen. Niinpä koditon, työtä tekevä koditon, jää yleensä näkymättömäksi. Jos sattumalta joskus tapaat jonkun, keskustele heidän kanssaan, rohkaise heitä ja anna heille toivoa. Ihmismieli pystyy selviämään mistä tahansa kunhan sillä on toivoa. En ole täällä kodittomien puolestapuhujana. En ole täällä rohkaisemassa antamaan rahaa seuraavaksi tapaamallenne pyytäjälle. Olen täällä sen sijaan kertoakseni, omiin kokemuksiini perustuen, että ihmisiä ei pidä samaistaa heidän asuin- tai nukkumapaikkaansa tai määrätynhetkiseen elämäntilanteeseensa. Kolme vuotta takaperin asuin autossa Wal-Martin pysäköintialueella. Tänään sen sijaan olen TED-puhujana. Toivolle löytyy aina - aina - sijaa. Kiitos. (Aplodeja)